Coironsus

ANTIQUITES BROCANTE AUX 4 SOUS

2010-05-09T13:49:00.019+02:00

Jos joskus ajelet Rhônen länsirantaa N86:sta ja tulet Meyssen pikkukaupunkiin (Valencen ja Montélimarin puolivälissä toispuoljokkee) ja jos on iltapäivä, käännypä sisämaahan päin D2:lle, ajele pari kilometriä - jos sitäkään - ja kohta oikealla näet ensin mitä ihmeellisempiä tavaroita, esineitä, koneita, laitteita aidan takana, sitten ison vanhan kivirakennuksen - ehkä vanhan tehdashallin - jonka katolla lukee »ANTIQUITES BROCANTE AUX 4 SOUS». Piipahda sisälle, jos se on auki. Kannattaa! Ei ostamisen vaan hämmästelemisen takia.

Etupiha on täynnä ihania – tosin ruosteisia – rautaisia puutarhakalusteita, yksi nelimetrinen Eiffeltorni, iso lintulampi, jonka yli voi kävellä siltaa pitkin - ja siis ihan oikea lintulampi, sorsia, ankkoja, joutsenia, ihan eläviä. Pöydillä ja hyllyillä on jos jonkinlaista roinaa, mutta niin sateen ja tuulen armoilla, että mitään kunnon tavaraa sieltä on vaikea löytää, mutta valokuvaajalle aarreaitta.

Ensimmäisen kerran siellä käydessäni jäin ihmettelemään outoa ääntä ja katoksen alta löysin kaksi kamelia… Onkohan ne myytävänä? Lisäksi aitauksessa oli pari aasia ja pikkulintuja oli lintuhäkeissä? No, jokaiselle jotakin… En nyt ollut kyllä kovin ihastunut kameliparkojen elinolosuhteista.

Ankkalammen kyljessä oli melkein nelimetrinen six-pack-vatsainen patsas ja ruosteinen pieni tykki… Lammen ylittävän sillan kupeessa vanha bensamittari.

Jos vain olisi oma puutarha täällä, näistä rautaisista puutarhakalusteista saisi ihanaa aikaiseksi, jos vähän viitsisi hinkata ja kunnostaa. Eivätkä ole edes pahan hintaisia. Vanhan talon kunnostajalle tämä paikka on aarreaitta, sisältä löytyisi huonekaluja jos jonkinlaista, tosin huonossa kunnossa, mutta kunnostamalla niistä saisi hienoja.

Varsinkin ulkona oleva tavara on lähinnä tämän tasoista, mutta ällistyttävää

Joku saattaa tarvita tällaistakin…

Jos olisi kampaamoa perustamassa, mutta rahat vähissä…

Pottia joka lähtöön

Jeesus ristillä ja ruosteinen saha…?

Patsaita kaikenlaisia, oikeanpuoleisessa mahdollisuus vaihtaa päätä…

Sisällä on sitten astetta parempaa tavaraa varsinkin yläkerrassa, mm. täytetty poro ja intialainen riksha enkelin suojeluksessa.

Ulkona on lasten leikkikenttä, johon on kerätty vanhoja laitteita, mm. tällainen, jollaisen muistan omasta lapsuudestani.

Riikinkukkoja tepastelee alueella vapaana ja kiljuvina. Olisi nyt saanut levittää pyrstönsä valokuvaajan iloksi.

En ollut tajunnut, että alue jatkuu vielä eteenpäin ja sieltä löytyy… seeproja! Kaksi seepraa yhdessä parin hurjannäköisen kiemurasarvisen pässin kanssa.

Eikä siinä vielä kaikki. Viimeisenä yllätyksenä köpötti muutama emu jostain nurkan takaa… Ehkä seuraavalla kerralla kun menen sinne, löydän vielä dinosauruksen poikasen jostain…

De Ferme en Ferme

2010-04-28T16:30:00.012+02:00

Viime viikonloppuna oli vuotuinen « L'Ardèche de Ferme en Ferme »

-tapahtuma, maatilojen avoimien ovien – vai pitäisikö sanoa porttien – päivä. Ne maatilat, joilla on omaa tuotantoa - oli se sitten juustoa, vihanneksia, sikoja, hedelmiä, viiniä, mitä tahansa – avaavat porttinsa yleisölle esitelläkseen tuotteitansa ja työtänsä. Tämä Perichonin tila, missä olen piikomassa, on yksi suosituimmista varsinkin lapsiperheille, koska täällä on paljon eläimiä ja täällä voi täyttää vatsansa herkuilla. Kauniin sään ja hyvän maineen ansiosta lauantain ja sunnuntain aikana tänne ajoi pikkuteitä pitkin 3800 ihmistä, heistä lapsia yli tuhat! Viime vuosi oli katastrofi, sunnuntaina satoi kaatamalla… Onneksi useat olivat katsoneet säätiedotuksen ja tulivat jo lauantaina. Mutta tämä vuosi siis onnistui täydellisesti.

Tämä pariskunta toivotti tulijat tervetulleiksi

Perichonin tilalle.

Pikkupossujen jälkeen voi tutustua aaseihin.

Ne oli tuotu lähihakaan ihan tätä tilaisuutta varten.

Heti maanantaina talutimme ne takaisin vähän kauemmaksi,

koska aasiherra oli vähän liian innostunut

mylvimään yötäpäivää äänellä,

joka kuulostaa lähinnä ruosteiselta kaivonpumpulta.

Lampolan jälkeen reitti jatkui kilihaan sivu kohti »taloani»,

siitä oikealle ylös kohti kanoja, kaneja ja vuohia ja hevosia.

Pikkutyttö tutustumassa kiliin.

Kyllähän tuollaisella kierroksella ja raittiissa ilmassa alkaa huikoa! Ei hätää, Fabrice ja Martine olivat kiikuttaneet uuninsa ym. härvelit Privasin leipomostaan ja autotallista tuli viikonlopun leipomo. He aloittivat aamukolmelta ja syötävää valmistui iltaan asti, kysyntä oli kova. Materiaaleina oli Perichonin Picodon-juustot, omien kanojen munat, pâtét ja rilletit muilta tähän tapahtumaan osallistuneilta tiloilta. Tarjolla oli juustopiirakoita, patonkeja ja jälkiruoaksi omaa tuorejuustoa hunajan kera.

Huikopalaa tarjolla!

Kun vatsa oli täynnä, voikin sitten siirtyä ostoksille. Minun työnäni oli nyt niinkuin aiempinakin vuosina täyttää juustotiskiä, koska tunnen varastot paremmin kuin muut - paitsi tietenkin Jacky, mutta häntä tarvittiin muualla. Sukua, ystäviä ja naapureita oli talkoissa mukana, kaikki sujui vuosien harjoittelun jälkeen sujuvasti ja hyvässä hengessä.

Läksiäisiksi talo tarjosi vielä ilmaiset juomat:

kahvia, vettä, mehua, viintä.

Juustojen teosta oli tehty video, jota vierailijat voivat seurata.

Monet jäivät juttelemaan pitkäksi toviksi.

Kevätkö?

2010-03-08T11:24:00.008+01:00

Onhan se ylellistä karata Suomen talvesta jo helmikuussa nauttimaan Etelä-Ranskan aikaisesta keväästä! Helmi-maaliskuun vaihteessa mantelipuut kukkivat jo tuolla alhaalla laaksossa, purot solisevat, linnut availevat ääntänsä… Aurinko lämmittää, silloin kun sumujen ja sateiden jälkeen käväisee tuolla taivaalla. Vuohet ja lampaat löytävät vihdoin jotain syötävää laitumilta.

Pikkukili harjoittelee ruohon syömistä

KUNNES:

Eikös eilen aamupäivällä, koleana, viluisena sellaisena, taivaalta alkoi tippua jotain ikävän tuttua: lunta! Ja sitä tuli, ja tuli ja tuli…

Estelle kiirehti päästämään raivona määkivät lampaat sisälle.

Työmatkani tänä aamuna

Iltapäivällä lumen tulo loppui, onneksi. Mutta eikös yöllä ollut satanut roiman verran lisää! Harmi, että kumisaappaat, jotka olin ostanut pari viikkoa sitten, olivat lyhytvartiset, olinhan ostanut ne sadetta enkä lunta varten. Aamulla, kun kahlasin terassin poikki juustolaan, höttö lumi livahti saappaanvarresta kastelemaan sukkani.

Luulin että tämä olisi riittänyt, kuva otettu eilen iltapäivällä.

Mutta ei, tämä samasta kohteesta aamulla!

Tässä sitä nyt värjötellään sisällä ja katsellaan talvista maisemaa. Lumen sulamisesta ei tietoakaan, lämpötila pysyttelee nollan molemmin puolin ainakin neljä seuraavaa päivää. Jacky kertoi aamulla, että noin 150 lammasta on vielä jossain tuolla laitumella, eivät olleet tulleet kotiin yöksi, missä lienevät… Anselme on parhaillaan auraamassa Coironin tiet, kauppaan pitäisi päästä viimeistään keskiviikkona. Kaikki talvivaatteeni ovat Helsingissä, eihän sitä nyt Etelä-Ranskassa niitä tarvita enää maaliskuussa… Ensimmäinen »turisti» saapuu kyläilemään torstaina, sain sentään varoitettua kelistä. Ja just kun oli niiiin keväistä! Joten ystävät siellä Suomen hangissa, niin täälläkin!

Täällä taas

2010-02-28T12:23:00.012+01:00

Kohta pari viikkoa taas täällä juustoamassa. Kun tulin 16.2., tiet olivat lumisohjoa tulvillaan, ajaminen oli hankalaa. Seuraavana päivänä satoi kaatamalla, sitä seuraavana aurinko porotti täpöllä, joten lumi ja sohjo sulivat muutamassa päivässä. Tuoksuu keväälle, linnut sirkuttelevat, purot solisevat. Aika erilaista kuin mitä Suomen päässä tällä hetkellä, siellä hankien keskellä.

Nyt pieni, punainen taloni on suht valmis, ainakin täysin asuttavassa kunnossa ja lämmin. Isosta huoneesta on mahtavat näköalat, tämän kuvan olen ottanut zoomilla kaukaa lammaslaitumilta. Bassetien talo on siis tuossa vasemmalla, oikealla näkyy vähän heinälato-korjaamo-paja-kanila-kanala-rakennusta, sen takana on vuohela ja ylälaidassa häämöttää La Mirande, se, missä alun perin asuimme. Parhaillaan rakennamme päätalon alakertaan juustolan viereen pientä juustokauppaa entiseen autotalliin (tuo musta aukko vaalean talon alakerrassa). Sen pitäisi valmistua viimeistään huhtikuussa.

Terassi vai uima-allas? Talon eteläpääty, jossa on siis olohuone, keittiösyvennys ja parvi, valmistui vasta talven mittaan, todennäköisesti juuri ennenkuin tulin, koska raksatarvikkeita on vielä terassilla. On satanut tosi paljon ja terassini lainehtii. Jacky oli asettanut »pitkospuut», että pääsisin kuivin jaloin sisälle. Ostin kuitenkin kumisaappaat, joten nyt ei haittaa, voin kävellä missä tahansa…

Laitoin ruokapöytäni ikkunan ääreen, jotta saan nauttia maisemista. Tähän olen juuttunut myös läppärilläni työskentelemään, koko ajan jotain mielenkiintoista katsottavaa. Tässä zoomattu kuva yhtenä kirkkaana aamuna, kun ensimmäisen kerran näin taas vuoret pitkästä aikaa sumuisten päivien jälkeen. Nämä ovat meiltä itään päin Alppien länsireunaa.

Aamulennot ajallaan… Aamuin illoin päällämme lentää lukemattomia reittikoneita. Sininen taivas on usein aivan ruudullinen.

Lampaat lähdössä aamulenkille. Ruokapöytäni äärestä voin seurata lampaitten elämää. Aamulla niiden on pakko – tällä hetkellä todellakin pakko – lähteä päiväksi ulos, vaikka olisivat paljon mieluummin sisällä heinää syömässä. Ruoho alkaa vasta vähitellen kasvaa, joten nälkäisinä ne iltapäivällä kotiin kipittävät.

Tämä näkymä on tiskatessani. Tuossa vasemmalla nurmikolla on yleensä kanoja ja kilejä, vähän kauempana aidan takana kutut. Joskus lampaat ovat tuossa tien poskessa, kun odottelevat sisään pääsyä.

Pari yötä sitten heräsin neljän aikaan hirmuiseen ukkoseen. Kuu kuitenkin kurkisteli makuuhuoneeni ikkunasta sisään ukkospilvien lomasta. Viime yönä oli myös hirmuinen myrsky, ulko-ovenikin oli lentänyt auki. Onneksi olin vielä hereillä, joten sain sen suljettua tiukasti. Aamulla myrsky oli jo rauhoittunut ja kaunis keväinen päivä nautittavana.

Kesätukka lampaille

2009-06-04T11:42:00.010+02:00

Viime tiistaina meillä oli jokakeväinen lampaitten keritseminen. Ardelaine, ardèchelainen osuuskunta, kerii helmi-kesäkuun aikana yli 200 lähitilan lampaat, keräävät villat ja tekevät niistä vaatteita, patjoja, peittoja, tyynyjä… korkealuokkaisia »lähivillatuotteita».

Sunnuntaina oli vähän sateenuhkaista, joten lampaat ajettiin laitumelta kotiin varmuuden vuoksi jo silloin, märkiä lampaita on hankala keriä. Hyvä että ajettiin, sunnuntai iltana tuli hirmuinen ukkonen ja rankkasade, lampaat onneksi lampolassa kuivassa. Maanantaina ne päästettiin pihalle esileikkaamaan nurmikko, jonka olin luvannut ajaa loppuviikosta.

Ekologisia ruohonleikkureita

Tiistaina Julien, Patrick ja Claire Ardelainesta tulivat aamulla heti seitsemän jälkeen, pystyttivät laitteensa ja ryhtyivät hommiin. Meitä oli kuusi henkeä apuvoimina niin, että keritsijöiden ei tarvinnut muuta kuin surruttaa koneillaan. Lampola oli siirrettävillä seinämillä jaettu osiin niin että keritsemättömät lampaat olivat toisella puolella, kerityt toisella puolella.

Kuin sillit suolassa…

Kerrallaan 40-50 lammasta ajettiin koirien avulla pieneen karsinaan lähelle keritsemispistettä ja siitä apuvoimat nappasivat yksitellen lammasta takajalasta kiinni ja käänsivät selälleen.

Vuoroaan odottelemassa

Kun lammas istuu takapuolellaan nojaten sitä pitelevän ihmisen jalkoihin, se on ihan rauhallinen, siitä tuskin tarvitsee pitää kiinni. Siinä se sitten odottelee vuoroaan, tarvittaessa sen kynnet leikataan, siis täydellinen kauneushoitola.

Keritsijöillä on selkiään säästääkseen roikkulaite, pehmustettu koukku vieterin päässä, jossa voi rentona rötköttää. He pyörittelevät jaloillaan lammasta, sen pää on kerijän jalkojen välissä, pitää vain pitää huolta siitä, ettei lammas pääse ponkaisemaan jaloillaan pois otteesta.

Pitkin rauhallisin vedoin he leikkaavat sähkökoneillaan villat, lampaat ovat ihan rauhallisina heidän käsittelyssään. Kaunista katseltavaa, kuin tanssia… Jalat ja polvet työskentelevät koko ajan ja pyörittelevät pehmeästi lammasta ilman mitään väkivaltaa. Minun työnäni oli kerätä villoja säkkeihin sitä mukaan kun lammas oli keritty.

Kesätukka kaikilla

Uskomattoman tehokasta touhua! Viidessä tunnissa nämä kolme olivat kerineet 430 lammasta! Puoli kahdelta oli lampaat keritty, päästetty ulos, kaikki tavarat pakattu autoihin, villat punnittu, vaatteet vaihdettu ja sitten oli aika istahtaa pöytään nauttimaan pitkä, vähän myöhästynyt lounas. Ja seuraavana päivänä seuraavalle tilalle ja sama homma samalla tehokkuudella.

Ranskalaiset syömingit

2009-05-19T09:58:00.006+02:00

Ranskalaisten elämähän tunnetusti pyörii syömisen ympärillä. Kassaneiti puolenpäivän kieppeillä toivottaa »Bon appétit!» eikä »Bonne journée!», niinkuin muulloin, koska luonnollisesti kaikki häipyvät nauttimaan parin tunnin lounastaan kello kaksitoista. Kaupat, postit, pankit ovat silloin suljettu, koska kaikki (paitsi turistit) syövät silloin.

Basseteilla käy usein ruokavieraita, sunnuntailounaalla tai muuten vaan illalla. Omaa väkeä on jo seitsemän, joten tuosta vaan ilman mitään sen kummempia suunnitelmia illallinen järjestyy isollekin porukalle käden käänteessä. Näin tapahtui juuri pari päivää sitten kun tytär Emeline putkahti pihalle kahdeksan ystävänsä kanssa sunnuntai iltana ilman ennakkovaroitusta. Syöjiä yhtäkkiä 15! Ei mitään ongelmaa, Jacky alkoi avata torilta tuomiaan ostereita alkupalaksi, kellarista haettiin itsetehtyjä makkaroita ja pâtéita, juustolasta juustoa uunissa lämmitettäväksi salaatin kanssa, oma kani paistumaan uusien perunoiden kanssa… Sitten vielä leipää, juustoja, kirsikoita, mansikoita… Kaikki tulivat ravituiksi.

Huître (osteri), joita Jakcy tuo aina torilta,

raikkaita, meren makuisia

Normaali kaava päivällisille on ensin ostereita epävirallisesti siinä keittiön pöydän ääressä seisten sillä aikaa kun valmistetaan lämmintä ruokaa. Jacky availee ostereita ja jakelee niitä sitä mukaa vieraille jutustelun lomassa. Juomana valkoviiniä.

Saucisson (kuivamakkara), tässä torin tarjontaa

Vähitellen siirrytään nelimetrisen kastanjapuisen ruokapöydän ääreen. Kaikki auttavat kattamisessa, ei mitään hienostelua. Pöytään nostetaan saucisson-makkarat, pâté, caillette (jättilihapulla), kaikki itse tehtyjä omista sioista koko vuoden tarpeiksi. Näitä napsitaan leivän ja viinin kera. Pöydässä saattaa olla myös oliiveja ja cornichons (pikkukurkkuja).

Tarte au fromage de chèvre (vuohenjuustopiirakka)

Sitten seuraava alkupala, tarte au fromage de chèvre, omista juustoista tietenkin ja munat omilta kanoilta, ripaus timjamia ja loraus oliiviöljyä… Tämä syödään joko sellaisenaan tai vihreän salaatin kanssa. Salaatti tuodaan pöytään yleensä sellaisenaan, lehdet vain pestynä ja jokainen sekoittaa itse sekaan sinappi- tai majoneesikastikkeen. Salaatti on rapeaa, maukasta, mehevää, ei tarvitse mitään kylkiäistä makua antamaan.

Pot-au-feu (lihakeitto)

Vihdoin päästään pääruokaan. Talvella se on usein jotakin sianlihasta tehtyä, omista possuista tietenkin. Pot-au-feu on porissut tuntitolkulla kaminan päällä valtavassa kattilassa, samoin herkullinen linssipata. Usein lihapalat syödään erikseen, joko ennen tai jälkeen liemen tai mössön. Sian luut ovat antaneet muhevan maun. Yleensäkin ruoka on hyvin yksinkertaisista aineksista tehty, raaka-aineet vaan ovat niin loistoluokkaa. Omia tuotteita ovat siis myös kanat, kanit ja karitsat. Yllättävää minulle oli se, että täällä käytetään sumeilematta kamalan näköisiä itäneitä, pehmeitä perunoita paistettuina, ja ne ovat herkullisia! En ikinä olisi itse moisia käyttänyt, tunkiolle olisin kaaressa heittänyt. Paistettuihin perunoihin lisätään paljon valkosipulia ja persiljaa, siinä se. Uudetkin perunat aina paistetaan, täällä ei ole sitä harrasta »uudet perunat!» -kulttuuria kuin Suomessa. En ole koskaan maistanut täkäläisiä uusia keitettyinä, lienevätkö niin makeita kuin Suomessa. Lämpimän ruoan kanssa on useimmiten jotain vihannesta. Ihan käytännön syystä, eli iltalypsyn takia, ruoka usein itsekseen porisee sillä aikaa kun Estelle ja Jacky ovat lypsyllä. Mihinkään monimutkaiseen ei siis voi ryhtyä ainakaan illalla, ehkä sitten sunnuntaina lounasaikaan.

Eikä tässä vielä kaikki (vaikka itse olenkin jo kuukahtanut tässä vaiheessa)! Nyt tuodaan juustot pöytään ja porukka syö kuin ei olisi koskaan ruokaa aikaisemmin nähnytkään… leipää ja juustoa ja punaviiniä. Harmittavaa kun ei vatsani enää kykene kuin pieneen murenaan.

Täällä on tapana, että vieraat tuovat jälkiruoan, kakun, tortun, jäätelöä, mitä milloinkin. Usein myös hedelmiä, tällä hetkellä kirsikoita ja mansikoita, kohta persikoita ja aprikooseja. Sesonkia seurataan. Ja kaikki tämä ihanuus huuhdellaan viinillä alas. Viiden litran viinikanisterin hyvää pöytäviiniä maksaa 10-12 euroa!

Ruokailun jälkeen kaikki auttavat pöydän korjaamisessa. Pöytäliinaa ei käytetä, kaikki roskat kuten makkarankuoret, luut ym. sysätään pöydälle, josta ne sitten lakaistaan ruokailun päätteeksi pois ja eläimille ja pöytä pestään. Eikä jälkeäkään isoista syömingeistä!

»Kukko-rää-rää-kyyyyy!»

2009-05-18T13:08:00.003+02:00

Ilmojen lämmittyä aloin vihdoin pitää kylpyhuoneen ikkunaa auki läpi yön. Mukavaa raikasta ilmaa leijui sisään, mutta siinä sivutuotteena sain myös uuden torkkuherättäjän… Kylpyhuone on kanalan puoleisessa päädyssä ja nyt joka aamu viiden jälkeen uniini sekoittuu epävireisen kukon epätoivoinen äänenavausyritys. Se ei todellakaan ole yksinkertainen puhdas »kukkokiekuu» vaan usein monitavuinen »kukko-rää-rää-kyyyyy» (piafmaisella ärrällä), jossa lopputavu lannistuu ja lopulta sortuu kokonaan. Joskus kiekaisu loppuu heti alkuunsa: »kukko-räää», äsh eiku uudelleen: »kuk-kuk-rääää-kyyyy…». Voi reppanaa! Olisikohan nuoren kukon äänenmurros? Mutta sisua on pojalla ja suuret luulot itsestään! Pari kertaa sieltä on tullut jokseenkin mallikelpoinen kiekaisu, joten ehkä tuolla harjoittelumäärällä jonain päivänä, tai siis aamuna… Jään odottelemaan.

Restaurant Mommée

2009-04-13T10:12:00.011+02:00

»Emäntäjumppa»ystävälläni Marie-Christinellä on pieni ravintola lähikylä Freyssenetissä (kunnassa, jossa asuu 49 ihmistä!). Hänen miehensä kuoli muutama vuosi sitten, joten nyt Marie-Christine pitää sitä tyttärensä kanssa lähinnä lounas- ja tilausravintolana. Maine on niin hyvä, että työmiehet läheltä ja kaukaa ajavat ylös Freissenetiin syömään lounaansa. Marie-Christine tekee kaiken itse (paitsi juustot, joita minä sinne kiikutan tuon tuosta). Menuta ei ole, sitä syödään mitä Marie-Christine on sinä päivänä tehnyt. Sinne täytyy aina varata pöytä, hän tekee ruokaa vain sille määrälle, joka on ilmoittanut etukäteen. Tosin sitä ruokaa on aina runsaasti, loppupäivä meneekin toipumiseen ja taatusti illalla ei ole vielä nälkä. Ja minkälaista ruokaa!!! Taivaallista, suurin osa omista raaka-aineista, pâtét, makkarat, hillot itsetehtyjä, kanat, ankat, lampaat, kasvikset, hedelmät omasta takaa… Herkullista maalaisruokaa ilman mitään kommervenkkejä. Kattaukseen ei ole kovinkaan paljon satsattu, pöytäviini tuodaan keramiikkakarahvissa, laseina pienet juomalasit, ruokalajit tuodaan pöytään isoissa vadeissa, hillot ja juustot tupperware-rasioissa.

Aperitiivi, pastis, kir, valkoviini tms. nautitaan ensin baaritiskillä. Sitten istuudutaan pöydän ääreen ja siihen tuodaan alkuruokia: pâté, saucisson (kuivamakkara), fromage de tête (sianpääpatee), kuivattua kinkkua, ehkä joku piirakka- tai pizzasiivu, salaattia. Pääruokana jotain muhevaa vihannesta ja lihaa, usein jotain sisäelimistä tai lintua, mitä nyt milloinkin. Sitten tulee juustot (muidenkin kuin meidän vuohenjuusto) pöytään hillojen kera; viikuna-, kvitteni- tai aprikoosi-. Loistava yhdistelmä! Sen jälkeen vielä joku jälkiruoka, sitten kahvi ja jos asiakkaat näyttävät liian voipuneilta lähteäkseen pois, kahvin kanssa joku digestiivi, esim. Coironin yrttilikööri. Tämä kaikki viineineen maksaa 14–17 euroa!

Ensin aperitiivi baaritiskiltä…

ja sitten nauttimaan Marie-Christinen herkuista!

Kiirastorstaina minut oli kutsuttu mukaan lastenlounaalle, loppujen lopuksi meitä oli yhdeksän lasta, 2-8 v. ja viisi aikuista. Marie-Christinen lastenlapset ovat usein hoidossa ravintolassa, siksi siellä on valmiiksi lelulaatikoita ym. tarpeellista, lattiatilaakin on tarpeeksi juosta. Jumppaystäväni Claire tuli kolmen lapsensa kanssa, neljäs vielä vatsassa (olin kerran siellä lapsenpiikana, siitä rankasta keikasta myöhemmin!), hollantilainen Ann miehensä ja kolmen lapsensa kanssa ja Marie-Christinen kolme lastenlasta sekä tyttärensä Stephanie olivat jo valmiiksi paikalla. Söimme kaikki pitkän pöydän ääressä, lapset uskomattoman hyvin käyttäytyen. Ei mitään narinaa »yäk, en syä!» -tapaan. Lämpimänä ruokana oli perunamuusia ja makkaroita, siis lapsiystävällistä, aikuisille oli lisäksi vielä muheva lihapata ja haudutettua purjoa. Jälkiruoaksi lapsille suklaamoussea, aikuisille ensin juustot, sitten faissellea (tuorejuusto, jossa vielä heraa) hillon tai sokerin kanssa ja vielä kaiken päälle kahvit.

Marie-Christine ja Stephanie lasten kanssa

Sitten lelut esiin ja leikkimään!

Liberté, égalité, fraternité

2009-04-12T20:24:00.006+02:00

Jacky sai tänään korjattua pumpun, joka pumppaa juustoista valuvan heran sikalan kaukaloon ja pystyi näin avaamaan portin possuille isommalle alueelle. Pikkumulatit ovat jo laajentaneetkin reviiriään aidanraosta livahtaessaan, mutta pinkkipossut ovat jo sen verran isoja, samoin mamma, että ovat joutuneet nyt muutaman viikon elämään vähän ahtaammin. Mutta tänään, ah liberté! Vaan eihän näille possuille riittänyt se oma iso aitaus, ei, täytyi lähteä pitemmälle tutkimusretkelle.

Lähdin iltapäivällä tavanomaiselle kävelylleni, joka usein ohittaa tuon possulan. Filou ja Illu tietysti syöksyivät mukaan. Vaan ei ollut possulassa ketään… Voi sitä Filoun hätääntynyttä ilmettä, sitten se järkyttyneenä lysähti makaamaan, possut ovat hävinneet. Illu lähti sentään reippaasti mukaan lenkille. Kun olin tarpeeksi kaukana ja korkealla, näin alempana pellolla viisi vaaleanpunaista, seitsemän pientä mustaa ja yhden vähän isomman mustan pisteen! Kameran zoomilla näin ne tarkemmin, koko katraan. Paluumatkalla lähdin sitten etsimään niitä ja löytyiväthän ne vihdoin, onnelliset karkulaiset, kaukana kotoa. Onneksi mamma oli mukana, joka on vuoden aikana oppinut tuntemaan tienoon hyvin. Minulla ei ollut nimittäin mitään keinoa saada niitä ajettua kotiin. Mutta eiköhän routa porsaan kotiin aja… Tosin roudasta ei ole tietoakaan…

Tuolta ylhäältä ne bongasin…

Etualalla jo tongittua peltoa.

Aaah ja röh!

Ja sitten mamman perässä seuraavalle pellolle…

Äkkiä ennenkuin se saa meidät kiinni!

Menin takaisin kotiin kertomaan löydöstäni Jackylle ja Estellelle. He vain kohauttivat hartioitaan, ei voi mitään, kyllä ne kai kotiin tulevat. Myöhemmin illalla Jacky kävi kertomassa, että kaikki ovat kotona. Huomenna Jacky menee korjaamaan aidan.

Kevättä pukkaa

2009-04-12T19:55:00.013+02:00

Alhaalla laaksossa kevät on jo pitkällä, hedelmäpuut kukkivat täyttä päätä. Tänne ylös se tulee viikon parin viiveellä. Nyt kuitenkin parin viikon sisällä ja varsinkin parin päivän sisällä hienoisen sateen myötä luonto on herännyt henkiin. Tässä pientä esimakua teille täkäläisestä keväästä, valitettavasti kasvituntemukseni on vähän heikonlainen, varsinkin kun nimiä tulee ranskaksi, englanniksi, ruotsiksi, onneksi joskus suomeksikin:

Ihan tavallinen voikukka

Orapihlajako tämä?

Häijyläinen piikkiläinen (suom. huom.)

Karhunvatukan lehtiä,

marjoja syödään kesällä posket pullollaan…

Mikähän lie pieni orvokki,

ensimmäisiä värillisiä keväällä luonnossa

Ei aavistustakaan, mutta omituinen!

Mikä lie tuossa matkan varrella…

Olisikohan lehmus?

Sikinsokin siansorkin

2009-04-05T09:48:00.011+02:00

Ja taas sikamainen juttu… Olen vain niin hurahtanut näihin pieniin töpselineniin, ei voi mitään. Tämä toinen musta kiinalainen minisika seitsemän demivillisikaporsaansa kanssa majoittui siis sikalan peltisuojaan, jossa se oli oman nuoruutensa elänyt kotisikojen kanssa viime keväänä.

Sieltä oli hyvä lähteä lasten kanssa päivälenkille…

tutkimaan ympäristöä…

ja palata kotiin suojaan tuulelta ja sateelta.

Mutta eikös sitten kerran päivälenkin aikana sinne suojaan ollutkin ilmestynyt viisi pinkkipossua! No sopu sijaa antaa, sikaäiti adoptoi urhoollisesti nämä orvot, jotka olivat onnellisia saadessaan vielä hörppiä maitoakin pitkästä aikaa anteliaasta kasvatusäidistään… Ja ainahan on lämpimämpi nukkua läjässä…

Kevätauringon lämmittäessä voi toki nokoset ottaa ulkonakin!

Sitten voikin käydä aterioimaan, juomana vuohenmaitoheraa…

Joka kerta, kun lähden kävelemään sikalaan päin, Filou ryntää mukaani. Possut on sen suurin heikkous. Illu juoksee uskollisesti mukaan, vaikkei oikein ymmärräkään, mistä tässä on kyse. Filou hyppää aidan yli nähdäkseen possut paremmin. Se tuijottaa niitä pienestä raosta hievahtamatta, aavistuksen verran täristen, korvat sileinä niskaa pitkin, suu vähän raollaan, hennosti huohottaen, aina välillä vilkaisten minuun: »Eiks oo ihania!» Possuja ei häiritse ollenkaan tämä fanittaja. Ne jatkavat uniaan tai ruokailuaan kaikessa rauhassa. Illu raukka vain ei ymmärrä yhtään niiden ihanuutta, katselee vain muita maisemia.

Parin viikon sisällä portti aukaistaan ja pinkkipossutkin pääsevät tutkimaan ja tonkimaan isompaa aluetta. Silloin pumppu pistetään päälle ja juustolasta tulee juustoista valuva hera suoraan sikalan kaukaloon, terveellistä ja hyvää. Kyllä näillä sioilla on mukava elämä, niin kauan kuin sitä kestää…

Kuttuja kuvaamassa

2009-04-04T17:36:00.008+02:00

Yritä tässä nyt sitten saada kokovartalokuvaa!

Jacky pyysi minua suunnittelemaan toripöydän eteen painettavaa muovista »helmaa», jossa näkyisi kaikki tarvittavat tiedot ja olisi kuvat vuohista ja Coironista. Ihme kyllä valokuva-arsenaalistani ei löytynyt sopivaa kokovartalokuvaa ruohoa syövistä vuohista, joten lupasin mennä aamulla kuvaamaan laitumelle. Olin taas unohtanut, miksei minulla ollut niitä kokovartalokuvia! Heti kun olin päässyt aitauksen sisäpuolelle, kuttutädit juoksivat innoissaan luokseni: »Hei kivaa, meistä otetaan kuvia, haluatko tällä kertaa sieraimia, korvia vai silmiä?» Yhtäkkiä olin sadan hyväntuulisen, innokkaan vuohen saartamana. Siinä samalla toimin hinkkaustolppana sarville, rapsuttajana, keskustelukumppanina, puseroani ja housujani maisteltiin antaumuksellisesti, samoin kameran linssinsuojaa ja kantohihnaa… Jos yksinäisyys yllättää, kannattaa siis mennä vuohien laitumelle. Oli todella vaikeaa saada tärähtämättömiä kuvia, kun aina joku tönäisi laukaushetkellä. Olin kuitenkin laitumella tarpeeksi kauan niin että toiset luovuttivat lähikuvamahdollisuudesta ja menivät nyppimään ruohonalkuja ja lopulta onnistuin saamaan niitä kokovartalokuvia.

Vuohet ovat aivan erilaisia kuin lampaat, enemmän koiramaisia, uteliaita, seurallisia, kekseliäitä… Ensimmäinen kohtaamiseni vuohien kanssa kohta viisi vuotta sitten opetti aika paljon. Otin öljykangastakkini pois vuohelassa, laitoin sen mitään ajattelematta jollekin kaiteelle. Jacky tuli kohta takkini kanssa ja sanoi, ettei halua mitään lisäaromia juustoihinsa. Eiköhän joku kuttutäti ollut mielenkiinnosta alkanut maistella takkiani. Samoin tänään jouduin maistelun kohteeksi, puseroni, housuni, kenkäni, kamerani. Tällainen asennehan täytyisi saada lapsiinkin, kaikkea täytyy maistaa :)

Kyllä siellä nirppanokkiakin oli…

… ja sitten voikin vähän huilia…

Porsaita hakemassa

2009-03-24T11:35:00.007+01:00

Estelle kävi eilen hakemassa Pohjois-Ardèchesta viisi uutta pientä porsasta, ihan tavallista vaaleanpunaista. Viime vuonna olin hänen mukanaan, siitä tulikin aikamoinen seikkailu. Oli maanantai aamupäivä, lähdimme heti kun Estelle oli lypsyiltänsä valmis. Lauantaina oli kuollut yksi vuohi johonkin vatsatautiin ja toinenkin vuohi oli sairastunut, joten Bassetit halusivat varmistua, ettei mistään vakavammasta epidemiasta ole kyse. Otimme tämän kuolleen vuohen maasturin lavalle possunpahnojen sekaan viedäksemme sen matkan varrella tutkittavaksi eläintieteelliseen laboratorioon Valencen lähelle. Jacky on rakentanut eläinten kuljetusta varten lavan päälle puisen kehikon, jonka päällä on pressu, kyljet avoimena niin että ilma kulkee.

Ajoimme moottoritietä pitkin parikymmentä kilometriä kohti Valencea, tällä kertaa ei lujaa vaan ihan maltillisesti. Alhaalla laaksossa oli kova puuskainen tuuli ja yhtäkkiä Estelle ratin äärestä parahti pahasti. Kehikko lensi lavalta! Tuulenpuuska oli tarttunut pressun alle ja heittänyt koko komeuden keskellä moottoritietä! Kaikeksi onneksi ketään ei ajanut ihan takanamme, kehikko ei jäänyt ihan keskelle tietä ja kaiken lisäksi puolen kilometrin päässä oli huoltoasema. Siinäkin kävi tuuri, niitä kun ei ole kovin tiuhaan. Estelle juoksi täristen soittamaan huoltoasemalta apua, onneksi sekin on hienosti järjestetty Ranskan yksityisillä moottoriteillä.

Meillä ei ollut aavistustakaan, oliko kehikko aiheuttanut onnettomuutta ja lisäksi meillä oli se kuollut vuohi lavalla… Näin sen nyt ensimmäisen kerran: sen pää oli puoliksi syöty (ehkä kettu edellisenä yöllä), se oli likomärkä, oli satanut, joten se oli aika hurjan näkönen. Kuolleitten eläimien kuljettaminen tällä tavalla ei kaiketi ole oikein sallittua, varsinkin jos olisi ollut kyseessä joku epidemia. Onneksi meillä oli nämä pahnat ja siinä huoltoaseman parkkipaikalla apua odotellessamme peitimme vuohen pahnoihin. Parinkymmenen minuutin kuluttua paikallinen Team Ahma toi ehjän kehikon huoltoautonsa lavalla ja kiinnittivät sen väliaikaisesti ylösalaisin tiukasti. Kaiken tämän he tekivät ilmaiseksi ja ystävällisesti. Estelle oli tällä välin soittanut (raivoten) Jackylle, joka oli jo matkalla lisäköysien kanssa. Meillä kaikilla oli edelleen nenät valkoisina. Mitä kaikkea olisi voinut tapahtua… Jacky ei ollut tajunnut, että Estelle aikoo mennä moottoritietä pitkin, siksi hän ei ollut kiinnittänyt kehikkoa sen paremmin. Pikkuteillä ei olisi ollut ongelmaa.

Eläinlääkäri laboratoriossa oli ystävällisesti vielä paikalla, vaikka kello oli yli puolenpäivän, jolloin kaikki ranskalaiset lopettavat työt ja lähtevät lounastamaan. Saimme siis vuohen tutkimuksiin, ajoimme sovittuun paikkaan tapaamaan Jackyä, söimme lounaan, kehikko oli hirtetty kiinni visusti ja vihdoin pääsimme lähtemään kohti porsaita.

Tämä sikatila on korkealla vuoristossa lähellä Tournonia. Siellä emakoilla on luksusoltavat, lääniä piisaa tonkia silloin kun eivät ole synnytysosastolla, joka oli upouusi, hienosti toimiva. Eri-ikäisille porsaille oli omat tilansa ja sieltä saimme kainaloomme neljä suloista pientä töpselinenää. Paluumatkalla ajoimme pikkuteitä pitkin, possut pötköttivät pahnoilla tyytyväisinä, ja kotona Filou, bordercollie, oli ikionnellinen saadessaan hoidettavakseen uudet pienet porsaat, joita se rakastaa yli kaiken.

Matkustaminen väsyttää

Nyt tultiin perille…

Villisikojen poluilla

2009-03-21T15:54:00.005+01:00

Kyllähän sen polun täältä ylhäältä erottaa, mutta annas olla, kun olet alhaalla kastanjapuiden, piikkipensaiden, pengerrysten, aitojen ja villisianpolkujen seassa…

Olimme sopineet Severinen, sen jumppamaikan, kanssa menevämme pistämään kuntoon Rochessauven »seuraintalo» huomista belotea varten, korttipelitapahtumaa, jonka tuotoilla kerätään varoja Coiron Tonicille (suom. emäntäjumppa). No Severine oli tapansa mukaan melkein tunnin myöhässä, olin jo varma, että hän oli unohtanut minut ja olin mennyt takaisin omaan talooni tiskaamaan.Ei hän kuitenkaan ollut minua unohtanut, hän tuli vihdoin poikiensa kanssa ja niin sitä sitten ajettiin, LUJAA, Rochessauveen, mutta muut olivat siellä jo koonneet pöydät ja tuolit ja järjestäneet kaiken muunkin, joten meillä ei enää poskisuudelmien jälkeen ollut siellä mitään tekemistä.

Severine lähti poikineen vielä asioille Privasiin ja Chomeraciin ja minä, niinkuin olin vähän etukäteen suunnitellutkin, lähdin kiipeämään Coironille. Pari vuotta sitten kiipesimme sinne Jackyn kanssa, hän näytti minulle polun, jota oli käyttänyt parikymmentä vuotta aikaisemmin kun riiasi Rochessauvessa asuvaa Estelleä. Rinne näyttää ehdottomasti mahdottomalta kiivetä, mutta eikös sieltä löytynytkin oivallinen polku ylös. Seuraavan kerran viime keväänä, taas kun olimme olleet sunnuntailounaalla Estellen vanhemmilla sillä »eläintarhatontilla», päätin kaiken syömisen ja juomisen jälkeen taas kiivetä, enkä hypätä auton kyytiin. Lucas juoksi perääni, hän halusi tulla mukaan. Lucas ei tiennyt tämän oikopolun olemassaoloa, vaan luuli meidän kiipeävän kauempaa Rochessauven linnan takaa. Minä vajavaisella kielitaidollani en ymmärtänyt, että hän ei tiennyt että… No sitten kun tajusin, että nyt ollaan liian lähellä linnaa, se oikopolku on lähtenyt jo paljon aikaisemmin, niin enkös saanut Lucasin lähtemään kanssani »oikaisemaan» piikkilanka-aitojen yli ja ali, pengerrysten yli, piikkipensaiden seassa villisikojen polkuja pitkin ylös ja ylös, kunnes löysimme vihdoin sen ihmisille tarkoitetun polun. Lucas oli aika otettu siitä villisianvimmasta, millä kiipesimme. Onneksi ei tarvinnut kääntyä takaisin, koska se laskeutuminen olisi ollut paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa.

Tänään samalla villisianvarmuudella lähdin kiipeämään, nyt lähdin rinteeseen aikaisemmin, ettei tule samaa mokaa kuin viime vuonna. No enköhän minä sitten ollut lähtenyt liian aikaisin! Kiipesin, kiipesin, taistelin piikkipensaiden kanssa, varoin nilkan taittamista, nyt kun olin yksin eikä kukaan tiennyt missä olen. Kaiken lisäksi minulla oli olkalaukku ja kamera mukana, jotka haittasivat tietysti ihan hirveästi. Taas turisti! Loppujen lopuksi tulin sellaiseen paikkaan, ettei eteneminen ollut enää mitenkään mahdollista; piikkilanka-aita toisella puolella, rotko toisella ja edessä vain piikkipensasta. Pakko kääntyä takaisin. Villisiat näköjään sittenkin pystyvät parempaan kuin minä.

Jouduin laskemaan peffamäkeä useampaan otteeseen, tai siis olkalaukku ja minä. Sain sentään oikaistua sen verran, ettei ihan samaa reittiä tarvinnut palata. Kengät savessa, sukat likomärät, housut kurassa, mutta nilkat murtumattomina… Lähdin siis nöyrästi Rochessauven linnaa kohden kärrypolkua pitkin, sitä kautta pääsee ainakin ylös vaikkakin kiertotietä.

Tiesin kyllä, että ylhäällä Coironilla Planaisen Madame on sulkenut reitin, mutten uskonut. Kiipesin, kiipesin, nyt kuitenkin tietä pitkin, kiersin yhden suljetun portin kaikkine uhkauksineen, mutta sitten ihan Planaisen talon kohdalla Madame oli tosiaankin rakentanut sellaisen barrikaadin, että sitä ei noin vain ylitetä, aliteta, sivuuteta… Tämä Planaisen Madame on eronnut rouva Pariisista, joka asuu yksikseen koiransa kanssa talossa, joka on seudun kauneimpia ja josta on upea näköala, mutta Madame vain katsoo saippuasarjoja televisiosta ja inhoaa kaikkia. Tämä tie, jota sinne kiipesin, on virallinen retkeilyreitti, mutta Madame on sen sulkenut. Mitkään valitukset eivät auta, Madame ei siedä ketään silmissään. Tämä hänen tonttinsa on vielä kaiken lisäksi Jackyn mailla, joten Jackynkin on hankala hakea karanneita lampaitaan tai aasejaan, koska barrikaadi on edelleen pystyssä. Minun ei siis auttanut muu kuin tehdä täyskäännös takaisin, tiesin, että pystyn kiertämään talon toista kautta menemättä enää alas laaksoon.

Kesti tasan puoli tuntia, että olin sen samaisen portin toisella puolella! Kiusa se on pienikin kiusa! En onnistunut oikaisemaan, piikkipensaat olivat kasvaneet ja uusia aitoja oli pystytetty, joten todellakin vihdoin päädyin sen barrikaadin oikealle puolelle, olin vain kiertänyt talon. Siitä sitten vielä puolisen tuntia tuttua reittiä ja olin vihdoin kotona. Linnuntietä matka on 2,5 km, minulla meni siihen 2,5 tuntia! Vaatteet ehjinä, nilkat murtumattomina, hiki ja pisamat pinnassa… Nyt olin ansainnut kevään ensimmäisen pastiksen!

Famille Basset

2009-03-20T15:18:00.010+01:00

Kun asuimme La Mirandessa, lähin naapurimme oli vuohitila Périchonin perhe Basset. Pestauduin suht pian piiaksi juustoja tekemään ja Basseteille se sopi mainiosti. Oli jokseenkin mahdotonta saada ulkopuolista apua aamuisin klo 6.45–9.00. Minulle se sopi mainiosti, heräsin aamulla helposti, työmatkaan meni pari minuuttia ja yhdeksältä olin jo vapaa muihin hommiini. Jacky pystyi aamuisin lähtemään Estelleä auttamaan eläinten ruokkimisessa tai pääsi torille myymään ilman että täytyi ennen sitä nousta aamuyöstä juustoja tekemään.

Kun meidän La Mirande -aikamme päättyi, Bassetit eivät halunneet luopua piiastaan enkä minä Coironista. Niinpä teimme diilin: tulen asumaan Bassettien nurkkiin, »au pairiksi» helmikuusta heinäkuuhun, eli silloin kun apua tarvitaan. Teen juustot aamuisin ja sitten käyn vielä kääntämässä ne illalla, siihen menee tunnin verran, loppupäivän voin tehdä omia töitäni. Sehän sopi! Nyt olen toista kauttani täällä piikomassa asuen nyt »omassa talossani». Minulla on virallinen työsopimus, samanlainen mitä portugalilaisille sesonkityöläisille tehdään kun he tulevat viinirypäleitä poimimaan syksyisin.

Alussa en puhunut juuri ollenkaan ranskaa, mutta onneksi Jacky on ilmetty pedagogi. Hän pystyi neuvomaan minua niin selkeästi, että varsin nopeasti aloin ymmärtää mistä on kyse. Pitkän aikaa meni kuitenkin niin, että jos Estelle, Jacky ja minä keskustelimme, kaikki ranskaksi, Jacky joutui tulkkaamaan minua Estellelle ja Estelleä minulle, lasten puheesta puhumattakaan. Se taitaa olla yleismaailmallinen ilmiö, että nuoriso puhuu käsittämättömästi… Nyt jo selviän huomattavasti paremmin, hölötän mitä hölötän, pieleen tietenkin, mutta saan itseni ymmärretyksi. Nämä ranskalaiset antavat arvoa sille, että yrittää selvitä ranskaksi, heidän oma kielitaitonsa kun on niin surkea.

Ihmeen hyvin on mennyt tämä toisten nurkissa asuminen. Nyt tosin kun teen itse ruokani, sosiaalista kanssakäymistä ei ole ihan niin paljon kuin viime vuonna. Suurta hupiani on Bassettie ison ruokapöydän ääressä istuminen, kun sukua tai ystäviä on kerääntynyt syöminkeihin. On kuin istuisi keskellä ranskalaista elokuvaa ilman tekstitystä. Silloin on ihan mahdotonta ymmärtää mistä puhutaan, varsinkin kun kaikki puhuvat yhtaikaa. Jos minulle puhutaan suoraan, silloin useimmiten ymmärrän, mutta muuten keskityn ilmeiden ja eleiden seuraamiseen. Koskaan en ole tuntenut oloani ulkopuoliseksi.

Estelle, talon emäntä, tempperamenttinen viiden lapsen äiti, 130 vuohen, 400 lampaan, 4 hevosen, 4 aasin ym. eläinten hoitaja. Estelle lypsää vuohet, Jacky on vastuussa juustojen valmistuksesta.

Jacky, itte isäntä, hyväsydäminen, kaikkien rakastama. Tekee töitä aamunkoitteesta iltamyöhään, jos ei tilallansa niin sitten keskiviikkoisin ja lauantaisin torilla myymässä juustojaan.

Emeline, keskimmäinen ja ainoa tyttö, kirjoittaa tänä vuonna, mikäli ehtii… Hänellä on monta rautaa tulessa niin, ettei ole oikein keskittynyt koulunkäyntiin. Loistava organisoija, sosiaalinen, nopea…

Julien, esikoinen, on valmistunut Grenoblen yliopistosta huippuarvosanoin fysiikasta ja on nyt tekemässä väitöskirjaansa Pariisissa. Harrasti myös enduroa, niinkuin nuorempi veljensä, mutta joutuu todennäköisesti jättämään sen vähemmälle selkävammansa myötä.

Antoine, Ranskan huippuja endurossa (moottoripyöräilyn luotettavuusajo maastossa, kertoi Google), aloittanut juuri kansainväliset kilpailut. Opiskeli Grenoblessa siltainsinööriksi, mutta on nyt keskittynyt kilpailemiseen.

Anselme, tuleva tilan isäntä, käy parhaillaan maatalouslukiota. Tekee jo aika paljon töitä kotona, silloin kun huvittaa… Ei ihan vielä ole niin sitoutunut kuin maajussin tulee, mutta varmaankin aikaa myöten. Aloittanut nyt myös enduron…

Lucas, kuopus, velmu, aina keksimässä jotain hullua huvittaakseen minua ja muita ja onnistuu siinä. Ketsuppipullot kuuluvat asiaan, sitä pistetään ruokaan kuin ruokaan ja paljon, paitsi minun tekemääni risottoon, josta olin todella otettu. Se maistui ilmankin!

Esiäiti Mutsikka

2009-03-20T11:34:00.005+01:00

Kaikkien, no ainakin melkein kaikkien Coironin kissojen esiäiti Mutsikka on alueen ehdoton matriarkka. Se on jo parinkymmenen vuoden ikäinen, vaikka yleensä täällä kissat elävät vain muutaman vuoden ja häviävät sitten maisemasta. Se on häijyn näkyinen, ja häijy se osaa ollakin. Sillä on upean kiiltävä, tiheä mustan ja ruskean juovikas turkki. Sen vasemmassa huulessa on valkoinen täplä, joka näyttää paiseelta. Sillä on ilkeät silmät ja töpöhäntä, en tiedä onko tapaturman tulos vaiko syntymästään saakka. Vuodesta toiseen se itsetietoisesti vaeltelee Périchonin ja La Miranden väliä. Tässä yhtenä päivänä seurasin ikkunasta, kuinka Mutsikka arvokkaasti käveli tuossa rinteessä ja kuttulauma varovasti parijonossa sen perässä. Mutsikka ei edes taakseen katsonut, se tiesi paikkansa lauman johtajana.

Kun muutimme La Mirandeen viitisen vuotta sitten, meillä ei ollut minkäänlaista kokemusta kissoista, mitä nyt naapurin Topi-kissa Tarkk'ampujankadulla, joka aamuin illoin päästettiin seikkailemaan rappukäytävään. Tosca ystävystyi sen kanssa, molemmat olivat vielä nuoria silloin ja niinpä Tosca suhtautui luontevasti myös matriarkka Mutsikkaan. Olimme olleet täällä vasta muutaman viikon, kun huomasimme Mutsikan seurailevan Toscaa, joka nukkui oven edessä. Kyllä Tosca oli Mutsikan huomannut, mutta mitäs siitä ja jatkoi uniaan. Seuraavana päivänä Mutsikka ilmaantui neljän pennun kanssa La Miranden apajille, sieltä ovesta kun yleensä aina heitettiin jotain syötävää. Tosca seurasi parin metrin päästä, kun Mutsikka pentuineen söi kananluita halukkaasti. Siis kaupunkilaisterrieri ja puolivillit kissat!

Vuosien mittaan kävi selville, että Mutsikka oli aika laiska hoitamaan lapsiaan ja me osoittauduimme tarpeeksi höveleiksi niistä huolehtimaan. Niinpä se kerta toisensa jälkeen toi pesueensa meille. Tosin nämä ensimmäiset neljä olivat sen viimeiset hyvät ja terveet pennut, seuraavat katosivat jo pian meilletulon jälkeen paitsi Räpsykkä, josta lisää myöhemmin. Alussa Mutsikka ei antanut koskea itseensä, ei tosin tullut mieleenkään, niin häijyn näköinen se oli. Mutta kun sen lapset sitten ajan myötä kesyyntyivät ja antoivat paijata itseään, Mutsikkakin päätti kokeilla. Niinpä aika ajoin se tuli luokse kiehnäämään takapuoli pystyssä, etutassut kyykyssä ja ai kun se paijaaminen tuntui mukavalta. Paitsi että yhtäkkiä se sihahti ja läppäsi ja sitten taas jatkoi kiehnäämistä! Ota siitä nyt sitten selvää…

Rähjäestetiikkaa

2009-03-19T14:09:00.011+01:00

… historiaa, elämisen jälkiä, kerrostumia, rähjäisyyttä, rappiota…

ja niin kaunista!

Taivasalla

2009-03-18T12:48:00.017+01:00

Joka aamu, päivä, ilta uusi taivas…

Ranskalaisia ojankaivajia

2009-03-15T20:30:00.006+01:00

En oikein tiedä mitä ajatella, kun epäilen että Bassetit käyttävät pimeää (maan)siirtotyövoimaa, vielä kaiken lisäksi lapsityövoimaa ojaa kaivamaan… ja vielä eläinlapsi- ja vielä viikonloppuna…

… ja lasten äiti vain myhäili tyytyväisenä!

Eläintarhanhoitajana

2009-03-13T20:19:00.009+01:00

Viime keväänä Estellen vanhemmat lähtivät viikoksi Turkkiin ja tarvitsivat eläinkatraalleen hoitajan siksi aikaa. Olin onnistunut lepertelemään heidän koirilleen niin lahjakkaasti, vaikkakin suomeksi, että pyysivät minua. Varsinkin ranskanbuldoggi Unelma on herkkänä yksilönä vaikea tapaus, mutta aina minut nähdessään ylitsepursuavan kiihkeä suudelmissaan, joten Marcel ja Eveline päättelivät Unelman välttyvän suuremmilta traumoilta, jos minä tulisin asumaan heille siksi aikaa ja hoidan kaikki muutkin eläimet siinä samalla. Ja niitä eläimiähän riittää: näiden kolmen koiran lisäksi toistakymmentä kissaa (ja lisää syntyi viikon sisällä…), poni, hanhi, ankka, kolme kanaa, kukko, kaksi papukaijaa, neljä undulaattia, kolme viiriäistä ja kani. Koko tämä karja asustaa Rochessauven kylässä tavallisella omakotitalotontilla. No eipä silti, talon ja kirkon välissä on vielä naapurin iso lehmälauma.

Koiria on siis kolme: Unelma (ransk. Ulema), joka on viisivuotias ranskanbuldoggityttö, Keke (ransk. ehkä Gue-Gue), kymmenvuotias pönäkkä mäyräkoiraa muistuttava vanha pappa ja Pämppä (ransk. Pimpim), kolmivuotias sileäkarvainen kääpiömäyräkoirapoika, kaikki huonosti käyttäytyviä… Minulle jäi Evelinen auto työmatkojani varten ja evästykseksi sain, ettei tarvitse välittää, vaikka kaikki koirat ryntäävät auton rinnalla räksyttäen, senkun paina kaasua, kyllä ne sitten kotiin palaavat… No huhhuh, minä painoin kaasua ja palattuani löysin aina kaikki kolme koiraa kotitontilta. Majoittauduin talon päätyyn rakennettuun vierashuoneeseen ja lopulta kaikki koirat suostuivat nukkumaan kanssani. Unelma oli juuttunut turvallisesti Marcelin sänkyyn, kunnes keskellä yötä tuli ikävä. Heräsin sydäntäsärkevään ulinaan ja kävin hakemassa sen huoneeseeni, kantaen, muuten se ei olisi tullut. Sen jälkeen ei ollut majoitusongelmia, Unelma ja Pämppä nukkuivat vielä kaiken lisäksi mieluiten peiton alla. Onneksi sänky oli iso.

Koirat sängyllä, Keke, Unelma ja Pämppä,

huom. hanhi ikkunan takana

No entä ne kissat sitten! Niitä piisaa, alun toistakymmentä omien laskelmieni mukaan, mutta päivittäin sinne ilmaantui uusia naamoja, joten tarkkaa lukua en tiedä. Pämppä tosin hätisteli kaikki vieraat kissat pois tontilta. Liinavaatekaapista löytyi kaksi vastasyntynyttä pentua juuri ennenkuin Marcel ja Eveline olivat lähdössä, joten sinne täytyi järjestää äitikissalle esteetön pääsy. Koirat haistelivat nurkkia niin innokkaina, että pentuja taisi olla muuallakin, tavaraa vaan oli joka paikassa niin paljon, että nurkkien tutkiminen oli jokseenkin mahdotonta.

Varsinkin Pämppä varasteli mielellään lastenlasten pehmoleluja ja raahasi niitä pihalle. Yhtenä aamuna, kun ajoin pihalle aamujuustojen jälkeen, Unelma tuli vastaan kantaen jotain. No se ei osoittautunutkaan enää niin pehmoiseksi, se oli kuollut kissanpentu! Loput kolme löysin elävänä eläintenruokakomerosta terassilta. Kaikki kolme koiraa olivat niin häpeissään, etteivät tulleet ollenkaan tervehtimään, vaan menivät suoraan nukkumaan sänkyyni muina miehinä. Oli tainnut olla vähän rajut leikit ja pikkukissa pääsi hengestään. Seuraavana päivänä nämä pennut olivat keksineet hyvän suojapaikan; olohuoneen parven rapusten alla oli mukavaa sokkeloa ja kiipeilytelinettä, eikä koirat päässet sinne, vaikka Unelma kyllä yritti. En tiedä, oliko se murhan- vai vauvanhimoa, mutta kovin se oli kiinnostunut pennuista.

Verenhimoinen Unelma saalistamassa…

Oma lukunsa oli sitten tämä siipikarja. Pönäkkä hanhi potpotti aluksi mahtailevasti kuin talon herra ikään ja sen perässä vaapotti ankka mielinkielin huohottaen. Hanhi kuitenkin tottui minuun nopeasti ja lopetti urputtamisensa, ankka vaan jatkoi nyökyttelyään ja hanhen mielistelyä. Ne käyttivät uima-altaan suojapressua kylpyammeenaan nyt kun oli satanut sen verran, että pressun päällä oli viitisen senttiä vettä. Hanhi varsinkin suoritti joka päivä perusteellisen kylpemisen ja kainaloidenpesun. Ankka sitä vastoi piipahti aina sisällä, mikäli ovi oli jäänyt tarpeeksi auki. Pari kertaa jouduin ajamaan sen pois olohuoneesta ja korjasin kakat. Ja niitä kakkoja riitti! Sekä hanhi, ankka että kanat kävivät mieluiten kakalla terassilla, jota jouduin letkulla ruiskuttamaan pari kertaa päivässä, etten liukastuisi.

Herra Hanhi ja perässä mielistelevä Ankka

Kanoja oli kolme, lisäksi komea, oranssi kukko, jolla oli after-ski-saappaat jalassa, sellaiset karvaiset. Kaikki linnut piti sulkea illalla aitaukseen, ettei ketut niitä syö. Yhtenä iltana tulin vasta yhdeksän aikaan kotiin ja menin katsomaan, onko kaikki linnut aitauksessa, mihin ne yleensä omatoimisesti menivät pimeän tullen. Kaikki muut olivat paitsi ankka. Lähdin etsimään sitä ja löysin sen uima-altaalta. Sain sen vihdoin ajettua talon toiselle puolelle, mutta eikös muut olleetkin sillä aikaa tulleet pois aitauksesta! Onneksi kirosanat on keksitty! Kaikki muut sain käännytettyä, ankan mukaanlukien, mutta kukkopa ei halunnutkaan mennä takaisin aitaukseen. En saanut sitä millään sinne, varsinkin kun Pämppä ja Unelma häiritsivät innokkaasti ajamistani. Menin sitten syömään vähäsen ja odotin pimeän tuloa ja sen jälkeen lähdin katsomaan taskulampun valossa, oliko herra suvainnut palata karsinaan. Ei ollut! Löysin sen lopulta olohuoneen edestä terassilla sikiunessa. Nappasin sen kanalooni ja sen kiljumisesta välittämättä kannoin sen raivona aitaukseen. Oli herra jokseenkin nöyryytetyn näköinen, kun sen pikkukanaset näkivät tämän nolon tilanteen. Seuraavana iltana kaikki olivat kiltisti menneet sinne minne pitikin.

Kissoja ja kukko terassilla

Yhtenä iltana, kun tulin taas juustolasta, poni Ponkka (ransk. en tiedä) makasi kyljellään heinäpaalin vieressä ja huohotti raskaasti. Se yritti välillä nostaa päätään, välillä nousta kokonaan ylös, mutta turhaan. Selvästi teki kuolemaa! Soitin hädissäni Basseteille, Jacky juoksi kysymään lypsyllä olevalta Estelleltä, mitä tehdä, Estelle kun tietää kaiken hevosista, poneista ja aaseista. Estelle vain sanoi, ettei mitään hätää, se on vain liikalihava. Noin se on tehnyt ennenkin. Viidentoista minuutin kuluttua se sai vihdoin kangettua itsensä ylös ja jatkoi syömistä.

Täytyy myöntää, että sen viikon aikana oli hetkiä, jolloin totesin, että eläimiä voi olla liikaa!

Vielä pieni lisähuomautus: Marcel ja Eveline ovat molemmat eläkkeelläolevia lääkäreitä…

Raskaana taas?

2009-03-13T18:00:00.004+01:00

On tällä isompien possujen mammalla taas sen verran vatsa turvoksissa, että taitaa sekin olla täynnä uusia pikkumulatteja.

Uudet pikkumulatit

2009-03-13T17:51:00.003+01:00

Onnistuin tänäänkin löytämään pikkupossut, nyt ihan maastossa.

Niillä on isältänsä villisialta perityt viirut kyljessä vielä tässä vaiheessa.

Onnellinen jälleennäkeminen!

2009-03-12T16:10:00.008+01:00

Olen ollut vähän huolissani ja murheellinen, kun en ole nähnyt muita »kissojani» kuin Mutsikan. Ainahan nämä ovat olleet meneväistä sorttia, mutta olen ollut täällä kuitenkin jo melkein kuukauden. Olen elätellyt toivoa, että kun Reiska tulee La Mirandeen neljän viikon kuluttua, kissat alkavat vähitellen palata, niinkuin aina ennenkin.

Tänään päivällä Estelle tuli koputtamaan ovelleni ja kertoi, että nyt se toinenkin kiinalainen minisika on saanut porsaita, seitsemän ja jälleen kerran on villisika ollut asialla! Hän oli nähnyt ne sikalan kieppeillä, ihan pieniä possuja. Lähdin siitä paikasta kameran kanssa niitä etsimään. Mutta ensimmäinen, johon törmäsin, oli oma rakas Poitsuni, kissoista huipuin, se sama, joka oli siinä yhdessä kuvassa Toscan kanssa kävelyllä. Se oli tuossa Bassettien talon luona kaikessa rauhassa ja hyvässä kunnossa, kauniina kuin aina ennenkin. Illu-koira tuli hänkläämään ympärilleni niin, että Poitsu hyppäsi penkereelle pusikoiden taakse piiloon, mutta kun aikani siinä sössötin, niin se tunnisti ääneni ja alkoi tapansa mukaan kertoa omia kuulumisiaan pontevasti. Kutsuin sitä kanssani possuja etsimään ja sehän tuli. Niinhän siinä taas kävelimme niinkuin ennenvanhaan, Poitsu juttujaan kertoen ja joka kymmenes metri kaatuen kyljelleen ja sitten täytyi taas paijata ja rapsuttaa. Mutta possuja en nähnyt…

Oli lämmintä, ensimmäistä kertaa aurinko todella lämmitti. Heittäydyin pitkäkseni kedolle ja Poitsu tuli heti vatsani päälle makaamaan ja kehräämään. Jo ihan pienenä pentuna sen kehräämisen kuuli ennenkuin sitä muuten näki missään, moottori lähti surraamaan heti kun oli ihmisiä lähettyvillä. Löhösimme pitkän aikaa sinisen taivaan alla ja nautimme jälleennäkemisestä. Kun palasimme sikalan lähelle, näin possut ihan katoksen oven suussa. Siellä katoksen alla ne varmaan olivat olleet silloin alunperinkin, mutta niin pimeässä nurkassa etten niitä erottanut. Nyt sain napattua kuvan ennenkuin koko pesue pötki pakoon sinne pimeyteen.

Poitsu pitkästä aikaa!

Mahan päälle kehräämään ja löhöämään…

No unihan siinä tulee, vähemmästäkin…

…ja löytyihän ne uudet possutkin vihdoin!

Emäntäjumppa

2009-03-11T10:57:00.003+01:00

Kun kuulin, että naapuritilan nuorikko Severine vetää Rochessauvessa jumppaa, Gym Tonicia, lähiseudun naisille, menin tietenkin mukaan. Severine on kolkyt ja risat, kahden syötävän suloisen pikkupojan äiti, energiapakkaus, joka nyt opiskelee lähihoitajaksi. Hän on opiskellut myös liikuntaa ja on ihan laillinen jumppatuntien vetäjä, hyvä sellainen. Täällä se on aika tarkkaa, osallistujilla täytyy olla lääkärintodistus vakuutusta varten. Tosin sen lääkärintodistuksen sain Estellen eläkkeelläolevalta silmälääkäri-isältä… Senkin todistuksen kirjoitti hänen eläkkeelläoleva työterveyslääkärivaimonsa siinä ruokailun yhteydessä ja silmälääkäri vaan allekirjoitti sen, »Oui, terve on!»

Maanantai-iltaisin Severine tulee hakemaan ensin minut, sitten kaksi muuta naista napataan kyytiin matkan varrelta »roskiksilta», johon he tulevat omilla autoillaan ja sitten huristellaan kimppakyydillä, LUJAA, mäkeä alas Rochessauven kylän »seuraintalolle» vai miksihän sitä tilaa nyt kutsuisi… Se on rakennettu entisen, nyt tyhjillään olevan ala-asteen kylkeen, suht ankea iso sali, kulunut betonilattia, aprikoosinväriset seinät, katossa koristuksia joistain menneistä juhlista, jääkaappi, pakastin, lavuaari ym. tarpeellista juhlien järjestämistä varten. Talvella kylmä kuin mikä, kamina pistetään äkkiä porottamaan, siinä se lämpiää sillä aikaa kun suoritetaan nämä pakolliset kolme poskisuudelmaa jokaiselta jokaiselle çavatusten kera. Meitä on tusinan verran kaiken kokoisia, ikäisiä, näköisiä, kuntoisia… Silloin kolme vuotta sitten, kun tämä jumppa alkoi, se oli lähinnä naisten vapaailta kotihommistaan, liikunta siinä oli sivuseikka, mutta nyt huomasin näiden vakinaisten ryhdistäytyneen ja kunto on silminnähtävästi parantunut. Useat ovat jopa hoksanneet, että se musiikki on niinkuin tahdin pitämistä varten, ei vain taustamusiikkia… Kälätys on kova, Severine kertoo juttuja, kaikilla on hauskaa ja kuitenkin jos vain haluaa, koko tunti on hikistä, tehokasta jumppaa ja hyviä venytyksiä. Oma kuntoni on kohonnut huomattavasti ihan tämän jumpan ansiosta.

Kerran vuodessa järjestetään kunnon syömingit ja tanssit paikallisen jalkapallokerhon kanssa. Kerran teemana oli Choucroute, alsassilainen hapankaali-liha-makkara-ihanuus, toisen kerran Couscous. Saaduilla pääsylippuvoitoilla Severine on hankkinut Gym Tonicille kaikenlaisia kidutusvälineitä; steppilautoja, kuminauhoja, jumppapalloja, käsipainoja ym. Joka kerta hän on keksinyt jotain uutta ohjelmaa.

Aikaisemmin kävin keskiviikkoisin vielä täällä ylhäällä Coironilla Berzèmin kylässä toisella jumppatunnilla, mutta nyt Severine on lopettanut sen opiskelunsa takia. Se pidettiin kunnantalon »kirjastossa»; pieni huone, jossa kirjoja tuskin kymmentä hyllymetriä, toisella seinällä jääkaappi, vastapäisellä seinällä tämä kirjahylly, kokouspöydät, tuolit ja äänestyskoppi siirrettiin syrjään, lattia lakaistiin ja sitten vaan jumppaamaan Jacques Chiracin valvovan katseen alla. (Nicolas Sarkozyn kuvan alla en koskaan ehtinyt jumppaamaan…) Vähän täytyi sovitella, ettei tönäissyt tai humauttanut naapuria tai huitaissut kirjoja lattialle… Ja tunnin jälkeen hurjaa mimmirallia kotiin, vähän jotain syötävää, lasi viiniä ja nukkumaan…

Taas karkuteillä

2009-03-09T16:55:00.008+01:00

Näin hetki sitten, kun lähdin ulos mökistäni. Lampaat olivat taas karkuteillä, nyt pihamaalla talon ympärillä. Possut olivat etupihalla, samoin kanat, koirat vaan katselivat kaikessa rauhassa.

Taloni on saarrettu!

Périchon on saarrettu!

Possut pistävät pihanurmikon uuteen uskoon…

Eläinystävällisyyttä

2009-03-09T13:39:00.011+01:00

Ensimmäisiä asioita, mihin kiinnitin täällä huomiota, oli eri eläinten ystävällinen ja luottavainen suhtautuminen sekä toisiin eläimiin että ihmisiin. Tosca sopeutui tähän heti, joskin lehmät pelottivat ensin. (Toscan ensimmäinen ranskankielinen sana oli »Bœuf!» kun näki ensimmäisen kerran lehmän!) Parin viikon täällä asumisen jälkeen Mutsikka, ikivanha puolivilli kissa, toi neljä pentuaan meille hoidettavaksi. Se oli tarkkaillut Toscaa jonkin aikaa ja tullut siihen tulokseen, että hyvään hoitoon pääsevät, se kun ei itse niistä enää piitannut. Niin meille tuli sitten Veikka, Vilukka, Kinkeri ja Pikkane, jotka majoittuivat pihapiiriin. Niistä ja niiden pesueista sitten enemmän toiste.

Viime kesänä yksi pässi oli itsepäisesti päättänyt olla hevonen. Se ei millään suostunut menemään lampolaan vaan vietti aikaansa viikkotolkulla hevoshaassa. Lisäksi ne mustat, pienet kiinalaispossut viihtyivät parhaiten siellä hevosten jaloissa…

Bassettien bordercollie Filou rakastaa yli kaiken pieniä porsaita. Joka kevät, kun uudet porsaat on haettu, Filou viettää aikaansa niiden aitauksessa huokaillen ihastuksesta. Se rakastaa niitä vielä sittenkin kun ne ovat kasvaneet yli sata kiloisiksi, muttei ihan niin tulisesti…

Ainakin täälläpäin Ranskaa ihmiset suhtautuvat hyvin ystävällisesti eläimiin. En ole nähnyt kertaakaan mitään vihamielisyyttä; ellei varsinaisesti ystävällisyyttä niin sitten välinpitämättömyyttä. Kaupungeissa ja kylissä koirat ja kissat ovat vapaina, vihaisia koiria en ole nähnyt. Eläimet kuuluvat jokapäiväiseen elämään, tosin koirat ja kissat ovat aina ulkona, jopa Bassettien pieni villakoira Hacley, joka kuoli viime talvena 19 vuotiaana!

Tosca ja Veikka ikkunalaudalla.

Tosca ja Poitsu iltapäivälenkillä

Hauska tutustua!

No mikäs pikku sintti se siinä on…

Hevoset, lampaat ja possut sulassa sovussa samalla laitumella.

Harmi kun ei ollut kameraa mukana silloin,

kun pikkupossut tutustuivat hevosiin turvat ja kärsät yhdessä.

Maisemia

2009-03-06T20:12:00.023+01:00

Lentokoneesta otettu kuva,

jossa siiven vieressä näkyy Périchon,

tämä juustotila ja mutkan kupeessa La Mirande,

missä asuimme aikaisemmin.

Kuvan oikeassa ylälaidassa 200 metrin pudotus.

Päiväkävelyltä lammaslaitumilla…

Samaiselta kävelyltä,

alhaalla sumun alla Rochessauven kylä.

Edelleen samoja maisemia päivälenkiltä…

Alhaalla laaksossa Privas.

Auringonlasku talvella.

Lampaita matkan varrelta Gerbier du Joncille.

Gerbier du Jonc, jonka uumenista Loire alkaa,

täältä n. 50 km päässä.

Fromage de chèvre

2009-03-06T16:03:00.018+01:00

Aamuisin varttia vaille seitsemän menen fromageriehin, juustolaan, aamuhommiin. Edellisenä aamuna tehdyt juustot irrotetaan muoteista ja pistetään ritilöille kuivumaan. Edellisen aamupäivän maidot ovat vuorokauden aikana jymähtäneet ämpäreissä, hera erottunut pinnalle ja juustomassa voidaan kauhoa muotteihin valumaan. Muoteissa on reikiä niin että hera valuu niistä pois. Aamupäivällä Estelle tuo lypsyn jälkeen juustolaan edellisen illan ja saman aamun maidon, johon on sekoitettu edellisen päivän heraa sekä juustonjuoksutin ja kaataa maidon ämpäreihin »jymähtämään». Illalla menen kääntämään aamulla tehdyt vielä muoteissa olevat juustot, suolaan ne, sekä käännän ritilöillä kuivumassa olevat juustot. Näitä ritilätorneja sitten kuivataan eri huoneissa tarpeen mukaan. Jacky seuraa niiden kuivumista ja tarpeen mukaan vaihtaa ritilätornien paikkaa kuivaan, kylmään tai lämpimään. Maito on siis pastöroimatonta, sitä ei kuumenneta missään vaiheessa. Suomessa tällaista juustoa ei saa tehdä.

Tätä juustoa on torilla myytävänä kaiken ikäisenä: ihan tuoreena, kun siinä on vielä hera mukana, se on purkissa ja sen nimi on faisselle, sitä syödään jälkiruokana sokerin, hunajan tai hillon kanssa; yhden päivän valuneena sitä myödään joko suolattuna tai suolaamattomana tuorejuustona; noin 4–5 päivää vanhana se on parhaimmillaan lämmitettynä; vanhempia juustoja on sitten kermaisena, sinihomeisena, puolikuivana, kuivana… Kolmen viikon jälkeen juustoa voi alkaa kutsua Picodoniksi. Oikein vanhoista ja oikein voimakkaista juustoista tehdään juustotahnaa nimeltään foujou; siinä on puolet tuorejuustoa, puolet vanhaa voimakasta sekä viinaa. Aikamoista tavaraa, toisten herkkua, minun ei!

Ensin täytyy syntyä kilejä, että saadaan maitoa…

Aamuisin juustomassa muotteihin ja sitten odotetaan…

Valmis, eikun myyntiin…

Privasin torilla lauantaisin ja keskiviikkoisin Caprovinen Picodonia…

Juhlissa tarjolla Caprovinen Picodonia…

Tarjottimella Picodonia, aivopähkinöitä omasta pihasta,

makkaraa omasta possusta…

Eläimellistä naurua

2009-03-04T17:54:00.010+01:00

Täällä on ihahanaa!!!

Lammaspaimenena

2009-03-04T16:18:00.004+01:00

Olen yhdistänyt aamulenkkini lampaiden ajoon kauemmas rinteeseen, täkäläinen versio aamulenkeistäni Tähtitorninmäen puudeleiden kanssa. Nyt vielä on sen verran vähän syötävää laitumella, että lampaat olisivat mieluummin lampolassa heinää syömässä. Ne ovat haluttomia lähtemään kauemmas, joten minä kuljen lauman perässä ja hoputtelen niitä »ale, ale, ale» -huudoin (taitavat täkäläiset kirjoittaa sen allez!) ja tädit kipittävät kilpaa kuin aina Stockmannin hulluille päiville.

Ensimmäisen kerran, kun avasin lampolan oven yksin ilman Jackya ja koiria, lampaathan päättivätkin lähteä ihan toiseen suuntaan, mihin piti, ja minä koko nelisataapäisen lauman perässä hölmistyneenä. Niiden olisi pitänyt kaartaa oikealle, mutta nehän kaarsivatkin vasemmalle ja hajaantuivat rinteeseen niin etten voinut niille mitään. Tunsin itseni niin turistiksi, niin turistiksi, kamera kaulassa, lippalakki silmillä kiipeilin pitkin pengerryksiä ja piikkipensaita ja yritin epätoivoisesti saada niitä kasaan ja kääntymään. No en tietenkään onnistunut. Menin kertomaan Estellelle, joka lähti koirien kanssa juoksemaan niiden perään, mutta ne olivat häipyneet jo niin kauas, että Estelle tuli takaisin olkapäitään kohautellen. Nämä eläimet tekevät aina jäynää uusille hoitajille. Joka talvi, kun Estelle ja Jacky ovat viikon lomalla ja isot pojat hoitavat eläimet, jotkut karkaavat tai tekevät jotain muuta jäynää. Kiusa se on pienikin kiusa.

Osa lampaista palasi illaksi kotiin, osa jäi ulos pikkupakkaseen, mutta Jacky löysi ne seuraavana päivänä onneksi hengissä. Seuraavana päivänä ne saivat ihan luvan kanssa mennä tälle samaiselle laitumelle yhdessä hevosten kanssa, siellä oli vähän enemmän syötävää.

Aamulla laitumelle

2009-03-04T16:15:00.004+01:00

Aamulla jonossa laitumelle…

Yöksi kotiin

2009-03-04T16:12:00.004+01:00

… ja illalla takaisin kotiin auringon laskiessa.

Possu pahnoissa

2009-03-04T15:42:00.007+01:00

Mikäs on pahnoissa pötkötellessä!

Sikamainen mamma ja sen lapset

2009-03-04T15:38:00.004+01:00

Äitipossu pömppömahoineen takana oikealla

Sikamaista

2009-03-04T15:19:00.004+01:00

Toissa talvena Bassetit saivat lahjaksi kaksi pikkuriikkistä mustaa kiinalaista minipossua, jotka siinä kevään ja kesän mittaan kasvoivat vähän isommiksi. Ne eivät kuitenkaan pysyneet missään aitauksessa vaan pömppömahastansa huolimatta karkasivat milloin mihinkin, yleensä kuitenkin talon lähettyville, milloin ne olivat hevosten jaloissa, milloin lampaiden seassa. Eikös sitten joulukuussa löytynyt nurkista kuusi pikkuruista mulattipossua, äiti toinen näistä kiinalaisista mustista, isä villisika! Nyt nämä kuutoset vilistelevät täällä vapaana, suht kesyinä, mutta born-to-be-half-wild. Hevosista ne pitävät niinkuin äitinsäkin, lampaista myös. Harmi, ettei ollut kameraa mukana, kun pikkupossut tutustuivat talon hevosiin kärsät ja turvat yhdessä…

Valitettavasti niillä ei tule olemaan pitkää elämää; niitä on viisi tyttöä ja yksi poika ja se poika on jo nuoresta iästään huolimatta vähän liian kiinnostunut siskoistaan ja äidistään, tosin myös nuoresta poikakoirasta Illusta… Noista ihan isoistakin villisioista on niin paljon haittaa laitumille, joten nämä pikku ihanuudet eivät ole valitettavasti tervetulleita Coironille.